”Haista vittu”, mä karjun sille päin näköä silmät täynnä
graniittia, raivoon leimahtanutta liekkiä, jota ei ole sammuttaminen. Vihan
viemänä katkeruuden kyyneleet kihoavat silmilleni pyytämättä, tipahtelevat
hiljalleen poskilleni puroiksi ja siitä maahan pieneksi lammeksi.
Ensimmäinen käteeni sattunut esine paiskautuu sitä päin
varoittamatta, kiitää halki ilman kuin ikuisuuksien takaa temmattu liina. Ennen
kuin tajuan tapahtunutta kunnolla itsekään, on sen poskeen ilmestynyt verta
vuotava juova. Lasinen kissapatsas hyllyltäni, se on tehnyt rumaa jälkeä.
Sen silmistä heijastuu tuhansien tunnetilojen hyökyaalto.
Ensimmäisenä roihahtaa kauhu, sitten hämmennys, jopa inho häivähtää katseessa.
Se avaa huulensa huutaakseen jotain takaisin, mutta ei saa mitään pakenemaan kurkustaan.
Oven äkäistä paukahdusta seuraa yksinäinen hiljaisuus, joka peittää koko yksiöni
hellään syleilyynsä.
”Ei helvetti”, mä nyyhkytän ja painan pääni kämmeniini, jotka
tässä tilassa muistuttavat lähinnä kalpeita hämähäkkejä. Mun ois pitänyt tietää
niin paljon paremmin, sanon itselleni mielessäni ja manaan itseni aikojen taa.
Pöydällä lojuva, miltei tyhjäksi koluttu viinipullo tuijottaa mua kaikki tietävillä
silmillään ja kiljuu pilkkahuutoja, joiden mun olisi pitänyt jo aikaa sitten
tietää olevan väistämättömiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti