Sotahuuto

Peili kouraan ja katsomaan

Mitä voisi vielä parantaa?

Klipsit päähän, täytettä huuliin

Ehkä sitten pääset unelmaduuniin

Täydellisyyden tavoittelu tärkein maalimme tässä materiakeskeisessä ympäristössä

Vastuuton mainonta, muokatut kuvat julkkisten

Mitä niistä jää mieleen

Pienen tyttären?

Se elämässä parhaiten pärjää jolla kasvot kauneimmat on

Vitut muusta, nainenhan on muuten arvoton

Ole kaunis katsella ja koskettaa

Pelkkä objekti, ei saa valittaa

Raivoprotestimme kuitataan olkia kohauttamalla ja relaa, sanotaan

Hyppy tuntemattomaan

Olen jättänyt niin paljon sanomatta

Ja silti sanonut aivan liikaa

Katsonut liian kauan aurinkoon

Sitä kuitenkaan näkemättä

Joskus jaksoin uskoa

Toivoon tarrautua

Vaikka sitten väkipakolla

Tänään se lipsuu sormieni välistä kuin tiimalasin hiekka

Lentäisitkö kanssani parvekkeelta kuin lintu kohti punaista auringonlaskua

Kohti parempaa huomista?

Kymmenennen kaljatuopin jälkeisiä mietteitä

Mustelmia iholla
Piirtoja arpikartalla
Kaulalla muistutus petturuudesta

Kymmenes kaljatuoppi taisi olla liikaa
Mietin riisuessani tummaa toppiani
Ja tuijottaessani
Hänen mustiin silmiinsä

Kynsikin katkesi
Vaikka hauskaa olikin
Kiireen katseessa etsin alusvaatteitani
Tilavan yksiösi lattialta

Auringon noustessa kampean itseni ylös
Pesen synnit iholtani
Naureskelen eilisille tapahtumille niistä vitsaillen

Silti tiedän, että ne eivät olleet pelkkää halvan kaljan ulottumattomille hukutettua harhaa

Ikuinen ilta on vielä nuori #1

”Haista vittu”, mä karjun sille päin näköä silmät täynnä graniittia, raivoon leimahtanutta liekkiä, jota ei ole sammuttaminen. Vihan viemänä katkeruuden kyyneleet kihoavat silmilleni pyytämättä, tipahtelevat hiljalleen poskilleni puroiksi ja siitä maahan pieneksi lammeksi.

Ensimmäinen käteeni sattunut esine paiskautuu sitä päin varoittamatta, kiitää halki ilman kuin ikuisuuksien takaa temmattu liina. Ennen kuin tajuan tapahtunutta kunnolla itsekään, on sen poskeen ilmestynyt verta vuotava juova. Lasinen kissapatsas hyllyltäni, se on tehnyt rumaa jälkeä.

Sen silmistä heijastuu tuhansien tunnetilojen hyökyaalto. Ensimmäisenä roihahtaa kauhu, sitten hämmennys, jopa inho häivähtää katseessa. Se avaa huulensa huutaakseen jotain takaisin, mutta ei saa mitään pakenemaan kurkustaan. Oven äkäistä paukahdusta seuraa yksinäinen hiljaisuus, joka peittää koko yksiöni hellään syleilyynsä.

”Ei helvetti”, mä nyyhkytän ja painan pääni kämmeniini, jotka tässä tilassa muistuttavat lähinnä kalpeita hämähäkkejä. Mun ois pitänyt tietää niin paljon paremmin, sanon itselleni mielessäni ja manaan itseni aikojen taa. Pöydällä lojuva, miltei tyhjäksi koluttu viinipullo tuijottaa mua kaikki tietävillä silmillään ja kiljuu pilkkahuutoja, joiden mun olisi pitänyt jo aikaa sitten tietää olevan väistämättömiä.

Kummallisuuksien kombinaatio

Hän tuijottaa sinua maailmojensa takaa

Jossa mielensä maisemat ovat värjättyjä verellä

Onko tuo taivas purppuranpunaista unelmaa

Vaiko sittenkin veitsen terällä vuodatettua harhaa

Hän on täällä

Toinen siellä

Eivät maailmansa koskaan kohtaa

Hän unelmissaan kaivertelee kuvia kankaalle

Juovuttaa itsensä haavekuviensa harhoilla

Toinen totuudentuskissaan piirtelee punaisia karttoja itseensä

Juovuttaa itsensä näkemyksiensä illuusioilla

Ei, ei koskaan nähdä saa

Hän toisen unien ihania polkuja

Ei, ei koskaan nähdä saa

Hänen totuuksiensa ihania siltoja

He ovat tässä, tässä ja nyt

Vaan unelmansa

Riistävät toisiltaan

Totuudeksi havaitut

Ristiriita

Toisinaan tunnen olevani kävelevä paradoksi

Yksi ristiriitojen summa

Itsetunnon vuoristoradassa ajatukset itsestäni ailahtelevat sinne tänne

Kuin myrskyävän meren silmässä sinnittelevä laiva

Olen alhaisimmista alhaisin, sanoin itselleni eilen

Surkea maan matonen, mitätön, nolla

Virhettä virheen perään, epäonnistumisia jatkuvalla syötöllä

Käperryin peittojen ja huopien väliin saadakseni hetken lämpöä

Sulkeakseni silmät kaikelta pahalta

Nukuin päivieni ohi ja toivoin unimaailman tuovan mukanaan kauneutta

Jota en hereillä ollessani kohdannut

Epätietoisuuden ja epätoivon siemenet kylvettiin maahan pilkkahuutoja korkealta kirkuen

Olen ylhäisimmistä ylhäisin, sanoin itselleni tänään

Taivaankannella liitelevä kotka, kaikki mitä on ja on aina oleva

Katselen muita halveksuen korkeuksista, omalta kultaiselta valtaistuimeltani

Joka on yhtä virheetön

Ja täydellinen

Kuin sillä istujakin

Ivahymy kasvoillani avaan maailmankaikkeuden salat teille tekopyhille lampaille

Joihin joskus luulin voivani luottaa

Ajattelematta seuraatte normien viitoittamaa polkua, näette kauneutta asioissa ja sokaistutte siitä niin

Ettette erota varjoissa vaanivia vaaroja

Omahyväinen virne karehtii kasvoillani ohittaessani alempia ja huonompia kaduilla

Pilkkanauru karkaa suupielestä kuunnellessani typeryyden sanoja

Ylemmyyden tunteet raskaana viittana harteillani painoivat kuin synti ja keräsivät totuuden tähtitomua

Sitten vuoristoradan raiteet tekevät äkkipudotuksen 

Ja olen taas lähempänä todellisuutta

Naakka

Me istutaan Naakan kanssa bussipysäkillä ja täristään kylmästä. Vaikka on jo kevään loppu, alkaa halla hiipiä luihin ja ytimiin heti auringon laskettua. Naakka sammaltaa vieressä mun tuijottaessa eteeni tyhjin silmin. Sitten se nousee, horjuu muutaman askeleen ja laattaa niin, että yrjöä roiskuu munkin kengille. Mä mietin, että vitun hyvin meni tämäkin ilta ja huokaan. Naakka kohottaa päätään ja avaa suunsa kaiken sen purjoamisen keskeltä ja örisee, että ollaankohan me vähän perseestä. Se ei saa vastaukseksi ku epämääräisen ynähdyksen.

Seuraava aamu valkenee yhtä harmaana kalpeutena ku kaikki muutkin aamut. Mä kampean itteni ylös jo hyvissä ajoin. Peitot on tunkkaset ja koko kämppä löyhkää vanhalta viinalta ja röökiltä. Nopeesti mä vilkasen itteäni peilistä ja totean, että yhtä rumia sitä ollaan ku aina ennenkin. Päässä jyskyttää ja suu on kuiva ku hiekkapaperi kun mä avaan yksiöni sormenjälkitahroja täynnä olevan ikkunan ja sytytän päivän ensimmäisen röökin palamaan.

Mä vedän myrkkyä keuhkoihin ja tuijotan taivaanrantaan. Kaukaisuudessa tehtaan piiput tupruttaa mustaa savuaan taivaalle ja jostain kuuluu koiran haukku. Kaupunki avautuu allani kaikessa ankeudessaan, synkkänä ja sateisena ja saa jo valmiiksi tumman mieleni mustenemaan entisestään. Mä mietin tätä päivää ja eilistä ja Naakkaa ja toivon että sillä ois asiat paremmin ku mulla. Lopulta tumppaan röökin ja annan sen tipahtaa avonaisesta ikkunasta alla kulkevaa, aamuisen melun täyttämää katua saastuttamaan. Sitten mä meen suihkuun ja pesen eilisen synnit pois.

Illalla mä soitan Naakalle ja pyydän sen mun luo. Vähän ennen yhdeksää se ilmaantuu mun oven taakse mukanaan twelvi kaljaa ja korkkaa ensimmäisen pullon heti sisään astuttuaan. Mä nappaan itelleni kans yhen, sillä mun darra ei oo vieläkään helpottanu ja tarviin tasottavaa – jotain, jolla unohtaa kaikki huolet ja murheet ees hetkeksi.

Surut hukkuvat jonnekin halvan kaljan ja nousuhumalan alle ja huomaan hymyn karkaavan rohtuneille huulilleni yhä useammin. Naakka nauraa hohottaa millon millekin ja keikkuu hassusti musiikin tahtiin. Se on just tollanen, aina täysillä oma ittensä eikä välitä yhtään mitä muut siitä aattelee ja siks mä siitä niin kovin tykkäänki. Vaikka me ollaan oltu vuosia ihan vaan helvetin hyviä kavereita, mä huomaan yhtäkkiä kattovani sitä täysin uusin silmin.

Pullot tyhjenee tyhjenemistään ja lopulta viimeinenkin olutpisara on juotu. Me kirotaan molemmat sitä että rahat on loppu eikä voida mennä baariin. Sitten mä muistan mun kaapissa lymyilevän yksinäisen viinapullon ja kaivan sen esiin voitonriemuisten humalaisten kiljaisujen saattelemana. Mä kaadan meille molemmille shotit. Me kippistetään ja nostetaan malja kaikille yhteiskuntakelvottomille rappiojuopoille niinku me.

Naakka jää mun luo yöks. Me maataan vierekkäin mun sängyllä eikä puhuta mitään. Vähän ennen nukahtamista mä mietin, miltä sen kädet tuntuis mun paljaalla iholla ja miten mä haluisinkaan hukuttaa sen halauksiin ja suudelmiin. Lopulta mä hivuttaudun ihan kiinni siihen ja kiedon käteni varovaisesti sen ympärille. Naakka on jo nukahtanut ja ynähtää jotain unissaan.

Kun mä avaan silmäni aamulla, mä näen Naakan lampsimassa ympäri kämppää ja keräämässä olutpulloja. Se tokaisee ottavansa pullot messiin voidakseen ostaa itelleen röökiaskin kotimatkalla. Mä sanon vaan että senkus, käännän kylkeä ja jatkan unia.

Pari tuntia myöhemmin mä herään uudestaan. Naakka koluaa eteisessä. Se on just saanu osittain hajonneet kenkänsä jalkaan ja on lähdössä kotiin. Just kun se on avaamassa ovea mä kehotan sitä oottamaan. Vedän syvään henkeä ja önähdän rakastavani sitä. Ekaks se virnistää, mutta tajutessaan mun olevan tosissaan sen ilme muuttuu. Hämillään se vilkuilee sinne tänne, pyyhkii katseellaan mun asunnon pölyiset lattiat päästä päähän ja siitä huomaa, ettei se tiedä, miten päin sen pitäs oikein olla. Aijaa, se lopulta vastaa. Sitten se sanoo heipat ja jättää mut seisomaan itekseni eteiseen. Mä tuijotan sen perään hölmönä ja tunnen itteni maailman typerimmäks idiootiks.

Illalla mä löydän itteni makaamasta sängystä peittojen ja tyynyjen alta ja syyttelemässä itteäni kaikesta. Miks piti mennä möläyttämään mitään, miks en vaan pitänyt turpaani kiinni. Hetki hetkeltä mä vihaan itteeni enemmän ja enemmän, kunnes puhelimen viestiääni katkaisee mun ajatukset. Mä nappaan puhelimen pöydältä ja inahdan. Viesti Naakalta.

Mun sydän rummuttaa rinnassa tuhatta ja sataa niin, että uskon sen raastavan tiensä hetkenä minä hyvänsä mun rintakehän läpi, kämmenet hikoo mun tuijottaessa näyttöä mykkänä. Kun mä lopulta uskallan lukee viestin niin oon varma, että mun sydän jättää yhden lyönnin välistä. Mäkin sua, siinä lukee ja hetken aikaa vaan tuijotan näyttöä epäuskosena. Sitten mä vastaan että aijaa ja nauran ääneen.